Onpas vierähtänyt melkomoinen tovi siitä, kun olen tänne viimeksi kirjoittanut. Yksinkertaisesti ei ole ollut mitään kirjoitettavaa. Pysyttelen aika visusti tässä omassa tönössä, eikä kokemuksia Nurmijärveltä ole tullut. Hiljaiseloa.

Ei täällä hirveästi tapahdu. Kulttuuria mennään kokemaan Helsinkiin. Nurmijärven kirkonkylän elokuvateatterissakaan en ole vielä koskaan käynyt. Se olisi tietysti syytä testata. Ainakin rakennus on mielenkiintoinen. Toivottavasti se säilytetään sellaisena.

Edelleen kaipaan jotain kahvilaa tai pientä kodikasta ravintolaa, jonne voisi piipahtaa vaikka vieraiden kanssa. Kaljakapakka ei kiinnosta. Klaukkalassa on vanha talo, jossa on mukava kahvila, mutta se ei ole iltaisin auki. Päivällä ei ole aikaa mennä sinne.

Nyt kun on lunta täytyy etsiä latuja. On niitä varmaan jossain - valaistujakin latuja. Rajamäellä on uimahalli, jossa tulee käytyä silloin tällöin. Oikein kiva paikka! Siellä voin kysellä valaistuja latuja.

Odotan kovasti kevättä! Nurmijärvellä on paljon luontoa ja voin mennä metsään lintuja bongailemaan. Onhan noita lintusia omallakin pihalla ruokinnalla, mutta selvästi vähemmän kuin edellisenä vuonna. Syytä siihen en tiedä. Käpytikkakaan ei ole käynyt pitkään aikaan. Ehkä tuo rakennustyömaa lähistöllä on ajanut linnut muualle tai sitten ne käyvät naapurin ruokinnalla. Kunhan kevät saapuu näen taas kurkiauran lentävän pihamme yli ja peipot laulavat täyttä kurkkua. Sitä odotan.

 

Tänä kesänä kerran menin lähikauppaan. Kaupan vieressä seisoskeli kolme-neljä teinityttöä juttelemassa. Takaani tuli kaksi samanikäistä tyttöä pyörillä kaupalle. Toiset tytöt huusivat heille: "Jone on sisällä!"

Minua huvitti ja hymyilytti. Ajattelin, että tytöillä on joku yhteinen ihastus paikkakunnalla. Saman koulun poika tai jotain sinnepäin. Menin kauppaan ja heti huomasin jotenkin tutunoloisen nuoren miehen. Sehän on se...se...se...? Oli siinä Idolsissa. No! Mikä hänen nimensä nyt onkaan? JONE! Jone Nikula! Häntä siis tytöt tarkoittivat. Jone on kaupassa sisällä.

Meillä on Nurmijärvellä muitakin julkisuuden henkilöitä kuin pääministeri. Jone Nikula käy meidän kaupassa asioilla. Syy siihen on, että hänen tyttöystävänsä Ellen Jokikunnas on ostanut ja kunnostanut Röykän asemarakennuksen. Anteeksi, mutta en oikeastaan tiedä, mistä Ellen on tunnettu. Ehkä hän on juontaja. Katson niin hirveän vähän telkkaria. Mutta tunnettu hän on joka tapauksessa.

En tietäisi asioista mitään, mutta kampaajalla kuulee. Siellä olen tullut tietämään, kuka asemalla nykyisin majailee. Olen myös kuullut, että Ellen on remontoinut talon huolella ja kauniisti. Hyvä!

En ole koskaan nähnyt Elleniä kaupassa asioilla. Tuntisinkohan hänet? Jonen näin nyt ensimmäisen kerran. Seuraavalla kerralla täytyy sanoa hänelle, että MOI. Mehän olemme saman kylän ihmisiä. Tästälähin ryhdynkin bongailemaan nurmijärveläisiä kuuluisuuksia.

Tyttöset olivat ulkona vahtimassa, milloin Jone poistuu kaupasta. Jotain jännää heilläkin. Saivatkohan nimikirjoitukset? Sitä en tiedä. Mutta toivoisin kovasti, että nurmijärveläisillä tytöillä ja pojilla olisi jotain muutakin jännää tekemistä. Tällä hetkellä meidän kylällä tilanne on kurja. Ei tarpeeksi tiloja harrastuksille. Näen usein nuoria lymyilemässä kaupan ulkopuolella. Mutta sitä voisikin pohtia joskus vähän enemmän.

    Käyn usein nurmijärveläisessä metsässä koiran kanssa lenkillä. On mukava seurata vuoden kulkua kasveista ja linnuista. Keväällä tulevat muuttolinnut, syksyllä ne lähtevät. Kasvit ilmestyvät lumen jälkeen maasta. Lehdet puhkeavat keväällä, syksyllä ne saavat ihastuttavat värit ja lentävät tuulen mukana pois. Metsä on hieno paikka havainnoida luontoa. Nurmijärvelläkin on metsiä.

Olen tavannut isännän, joka omistaa metsän, jossa ulkoilen. Hän tunnistaa minut koirastani. Olen kysynyt häneltä luvan saada ruokkia lintuja talvisin ja hän oli suosiollinen. Sanoi, että "sehän on oikeaa toimintaa...". En turmele hänen metsäänsä, ruokin vain lintuja ja korjaan keväällä lintulaudat talteen. Olen nähnyt hänen metsässään monenlaisia eläimiä ja varsinkin lintuja.

Tämän vuoden keväällä olin taas koiran kanssa lenkillä. Kävelin metsätietä haistellen ihanaa ilmaa ja nauttien luonnosta. Saniaiset eivät olleet vielä kasvaneet, mutta puut olivat jo vihreinä. Järkytyin! Metsätien viereen metsikköön oli tuotu ainakin autolastillinen jätettä!

En oikein tiedä mitä olisi pitänyt tehdä? Olisiko pitänyt soittaa poliisille? Metsätien vieressä oli lastillinen muovipusseja, laatikoita ja jätesäkkejä täynnä JÄTETTÄ! Kuka voi tehdä sellaista? Viedä jätteet metsään? Todella alkeellista.

Siellä ne ovat vieläkin, metsässä. Eläimet ovat penkoneet pusseja ja tuuli lennättänyt maitopurkkeja ja muovia pitkin mäkiä. Tulee aina niin paha olo, kun menee paikan ohi. Pitäisiköhän minun ottaa aina jotain mukaani sieltä ja laittaa omaan roskikseeni? Jätteet alkavat haistakin jo. Tuollaisen jätemäärän maatuminen kestää kauan, kauan, kauan...

Surettaa ja harmittaa...

    Meillä käy usein ulkomaalaisia vieraita, varsinkin saksalaisia. He tulevat tänne ja valloittavat koko talon. He viipyvät usein pari viikkoa. Suomalainen menee lomamatkalle usein vain viikoksi kerrallaan. Saksalaiset lomailevat useimmiten ainakin kaksi viikkoa kerrallaan.

Meillä oli taas saksalaisia vieraita. Miehen sisko on pariisilainen. Hän on naimisissa ranskalaisen miehen kanssa ja asunut Pariisissa jo yli 25 vuotta. Nurmijärvi oli hänelle melko eksoottinen paikka. Eniten hän tietysti ihmetteli öiden valoisuutta. Hän ei saanut unta yöllä, ennenkuin laitoimme ikkunaan tumman kankaan roikkumaan. Uni tuli vasta, kun huoneessa oli täysin pimeää. Saksalaiset tytöt taas pystyivät nukkumaan pelkkien sälekaihtimien antaman pimeyden turvin.

Sunnuntaina oli kaunis ilma ja minä päätin viedä naiset pienelle retkelle Nurmijärvellä. Ajoimme ensin Taaborinvuorelle. Siellä oli veistoksia näytteillä. Niitä katseltiin ja ihmeteltiin. Jokin niistä miellyttikin vieraitani. Esimerkiksi se joka muistutti Sputnikia.

Vieraat tutustuivat museotaloihin suurella mielenkiinnolla. Kerroin suomalaisesta asumisesta entisinä aikoina ja naiset ihmettelivät, että talot olivat loppujen lopuksi vielä aika nuoria. Vain sata vuotta sitten asuttiin vielä Taaborin vuorelle siirretyissä  taloissa! Vähemmänkin aikaa sitten! Kerroin heille, että suomalaiset ovat vasta tulleet metsästä. Hmm... tai oikeastaan ovat siellä vieläkin.

Pariisilaisvieraani rupesi kyselemään kahvia ja leivonnaisia. Vein naiset Taaborinvuoren kahvipaikalle. Se ei oikein houkutellut heitä. Kaikki katsoivat vähän kummeksuen muutamaa pullaa ja jotain mustikkapiirakan tapaista muovikuvun alla. Heitä ei innostanut juoda kahvia muovimukista. Kysyin myyjältä jotain toista kahvipaikkaa Nurmijärvellä. Hän ystävällisesti selosti minulle tien Nurmijärven kirkonkylän ravintolaan, jossa on ulkoterassi.

Lähdimme ajamaan Kirkonkylään, mutta matkalla halusin pysähtyä Myllykosken kohdalla. Kävelimme kosken rantaan ja ihastelimme sitä. Näimme kalastajia ja reippailijoita. Ilma oli kaunis. Keskustelimme luonnonkasveista. Luulen, että ulkomaalaisvieraani olivat tyytyväisiä näkemäänsä. Luontoa ja sinne oli helppo mennä.

Palasimme takaisin autoon ja lähdin ajamaan kohti Kirkonkylää. Ajoin Taaborinvuorelta saamieni ohjeiden mukaan. Voi kauhistus! Bensa-aseman takapihalla oli joku paikka, jonka nimi oli ravintola. Ulos oli rakennettu jonkinlainen "terassi", jossa oli kaksi  punaista aurinkovarjoa sekä muutama pöytä. Yhden pöydän ääressä istui miehiä olusilla. Käänsin äkkiä autoni ja hurautin pois!

Esittelin Nurmijärven keskustaa vierailleni. Naiset hymyilivät. Yritimme löytää kahvilaa. Oli kioski, oli pizzapaikka... Ei löytynyt kahvilaa. Päätin ajaa Rajamäkeen.

Ei löytynyt Rajamäeltäkään kahvilaa. Siellä oli myös joku nurjuinen "kaljaterassi". Kahvila oli joskus ollut, mutta se oli suljettu. Muistin, että Klaukkalassa on ainakin kaksi kahvilaa: Kotokahvila ja Café Hugo. En edes viitsinyt ajaa Klaukkalaan, koska kumpainenkin kahvila taitaa olla sunnuntaisin kiinni. Ainakin Café Hugo. Kotokahvilasta en ollut varma.

Ajoimme takaisin kotiin ja keitimme kahvit. Kaupasta ostimme matkan varrella jotain kahvin kanssa kelpaavaa. Ainakin Pariisitar oli kovasti pahoillaan, kun ei päässyt oikeaan kahvilaan Suomen maaseudulla. Mutta missä ne kahvilat ovat? Sellaiset kahvilat, joissa saa kahvia oikeasta kupista ja ovat auki sunnuntaisin?

Missä on Nurmijärvellä paikka, jonne voi viedä ulkomaalaiset vieraansa, eikä tarvitse hävetä? Onko sellaista? Minäkin kaipaan mukavaa kahvilaa, jossa saa tuoreita leivoksia kahvin kanssa. Voi meitä!

Hopi hopi Nurmijärveläiset! Pankaapa kiva paikka pystyyn, jossa viihtyy niin suomalainen kuin ulkomaalainenkin.

       Olen asunut kolme vuotta Nurmijärvellä. Alunperin olen helsinkiläinen, syntynyt ja kasvanut Stadissa. Koulutkin tuli käytyä siellä ja lapset kasvatettua aikuisiksi. Sitten päätimme mieheni kanssa muuttaa "maalle". Aikamme haettuamme sopivaa mökkiä maaseudulta, päädyimme kaksi vuotta vanhaan omakotitaloon Nurmijärven Röykässä. Nyt on sitten asuttu taloa 3 vuotta.

Oikeastaan asuminen Röykässä on aika kaupunkimaista. Talot ovat vieri vieressä. Tulee mieleen Saksan Baijerissa olevat talorykelmät. Suomalainen tuntee olonsa hiukan ahdistuneeksi näin lähekkäin naapureiden kanssa, mutta mieheni onkin saksalainen. Hänestä tämä on hieno paikka!

Puutarhamme on vielä nuori. Omenapuut ovat pieniä, eivätkä anna varjoa. Naapureidenkin puutarhat ovat vasta aluillaan. Jaksanko odottaa niin kauan, että puutarha näyttää puutarhalta? Naapurin rouva sanoi kerran mainiosti, että "saisipa uuden talon, jossa on vanha puutarha". Niinpä niin.

Uudisasukkaana Nurmijärvellä. Siitä haluan kertoa tässä blogissani. Tervetuloa mukaan!